Lukukauteni Huippuvuorilla on päättynyt ja sen myötä myös tämän blogin päivittäminen loppuu. Toivottavasti tästä on hyötyä jollekin, joka suunnittelee lomaa tai opiskelua Huippuvuorilla. Kysyäkin saa, mutta tällä haavaa en tiedä, mistä sähköpostiosoitteesta minut tavoittaa syksyn jälkeen. No, Facebookista ainakin.
Niin, edellisestä kirjoituksesta on taas ehtinyt vierähtää tovi jos toinenkin. Mitä onkaan tapahtunut sen jälkeen kun päätin pysäköidä kelkkani kesää varten? No, luonnollisesti kävimme kelkkaretkellä. Lunta oli Fardalenissa ja Colesdalenissa riittävästi, mutta yksi vuolaana virrannut joki jouduttiin ylittämään. Hyvin siitä pääsi, kun vähän otti vauhtia.
Vuorovesi oli epätavallisen matalalla, joten pääsin kävelemään aivan laivalle asti. Myös lastaustornille johtava penger oli melkein pinnan tuntumassa.
Viinimestarimme Henrik tarjoaa muovisesta valkoviinipullosta maukasta vesijohtovettä.
Kjersti, surullisen hahmon käytävänaapuri.
Marina, joka ei ollut koskaan käynyt mökkiretkellä. Kristianilta lainattu kiväärin natsi-Saksan peruja hakaristeineen kaikkineen.
Anyasta en ottanut yhtään kuvaa tällä retkellä, mutta tässäpä kuva edeltävän viikon syntymäpäiviltä. Kakku on allekirjoittaneen tekemä.
Tämän jälkeen olikin luvassa tenttiin lukemista, josta ei riitä kerrottavaa jälkipolville. Tenttiä edeltävänä viikonloppuna vanhat tuttavani Erik ja Steffen tulivat kyläilemään, ja olosuhteista huolimatta otimme taas kelkat talviteloilta. Tosin tällä kertaa jokilaaksossa oli sohjoa, vettä ja paljasta maata niin paljon, että kävelimme suosiolla viimeiset seistemän kilometriä vetäen polttopuilla, makuupusseilla ja myöhemmin kivihiilellä lastattua pulkkaa perässämme. Retki oli antoisa, mutta raskas sekä ajajille että kalustolle. Harvoinpa sitä tulee seistyä kiinni jääneen kelkan vieressä polvia myöten sohjoisessa joessa. Jouduin käyttämään omaa hinausköyttäni oman kelkkani hinaamiseen, ja jokilaaksossa yrittäessäni väistää toista keskelle jokea jumiin jäänyttä ryhmää ajoin kelkan ympäri. Mitään vakavampaa ei kuitenkaan sattunut kenellekään, mitä nyt itsetunto otti kolauksen. No, harvapa voi sanoa tehneensä moottorikelkkaretken kesäkuun ensimmäisenä päivänä.
Steffen ja Erik tauolla auringonpaisteessa. Saimme kaikki mukavan rusketuksen.
Tentti meni kohtalaisen hyvin. Professori Marchenkon tentit ovat tunnetusti vaikeita, mutta uskon, että tuosta tulisi arvosanaksi yhdessä omasta mielestäni varsin hyvien raporttien kanssa vähintään C, ehkä jopa B, eli 2 tai 3 meikäläisen asteikolla. Jossain välissä sain myös toisen kurssin (Frozen Ground Engineering) tulokset. Vitonenhan (arvosana A) sieltä napsanti. Mmm...
Lainasin pari päivää takaperin fillaria Ida Heleneltä ja kävin hieman pyöräilemässä Endalenissa, kaivos numero 5:llä.
Endalenissa on myös Airlift AS:n tukikohta. Kaivoksella ollessani lähtivät helikoptereineen jonnekin ja palasivat pian laatikon kanssa.
Ylhäällä kaivoksella.
Pitihän sitä hieman patsastella...
Eilen laitoin myös kelkan lopullisesti talviteloille ja pakettiin. Tobias hieman ehdotteli tapaamista kelkkaretken merkeissä uutenavuotena. Ehkäpä sitä voisi piipahtaa täällä pimeyden keskellä ja laittaa sen jälkeen kelkan myyntiin.
Viime päivät onkin sitten heitetty hyvästejä lukukauden aikana saaduille kavereille. Tähän mahtui myös erinäisiä tapahtumia, joiden seurauksena tämä viimeinen viikko on ollut yhtä helvettiä. No, ehkä tästä selvitään ajan kanssa.
Tyhjä parakki kahden maissa aamulla.
Maanantaina lennän Tromssan ja Oslon kautta takaisin Suomeen ja viikon päästä aloitan työt vanhassa työpaikassani. Yritän muistaa kirjoittaa jonkinlaisen lopetuksen tälle blogille ensi viikolla.
Talven selkä on taittunut ja lukukausi lähestyy vähitellen loppuaan. Kuluneet viikot on käytetty tehokkaasti koulutöiden tekemiseen, sillä palautettavien raporttien yhteenlaskettu sivumäärä yrittää kirkkaasti esimerkiksi diplomityöni sivumäärän. Lisäksi reilu viikko takaperin oli ikiroutakurssin (AT-205) tentti, johon valmistautuminen vei tovin jos toisenkin.
Kevät on viimein saapunut Huippuvuorillekin, ja vihdoinkin katot sulavat, räystäät tippuvat ja katuojat juoksevat täälläkin. Toisaalta parina päivänä on satanut jonkin verran uutta, joskin loskaista lunta. Viime viikolla päätin kuitenkin tehdä vielä yhden kelkkaretken, sillä vaikka Longyearbyenissä lumet ovat lähes kadonneet viimeisen parin viikon aikana, huhujen mukaan jäätikön toisella puolella olisi vielä "täysi talvi". Lisäksi varsinkin Kjersti oli jo pitkään kärttänyt retkeä Barentsburgiin.
Huhut pitivät paikkansa - Fardalenissa ja siitä eteenpäin olosuhteet olivat jotakuinkin samat kuin huhtikuussa. Colesbuktan jälkeen pehmeää puuterilunta oli sen verran, että keskinopeus oli pitkällä pätkällä kahdeksankympin kieppeillä. Barentsburg oli ennallaan, harmaan neuvostomaisena. Mitä alla oleviin kuvavalintoihin tulee, niin otin minä kuvia ilman Kjerstiä ja Marinaakin, mutten jaksa säätää niitä julkaisukuntoon.
Barentsburgin voimalaitos, jossa huhujen mukaan on puhdistuslaite vain toisessa savupiipussa.
Tiet olivat hiilipölystä mustina, joten Marinan kenkävalinta oli erityisen osuva...
Hylätty kaivos Barentsburgissa
Vasemmalla puolella Grumant, hylätty neuvostoliittolainen kaivoskylä, ja oikealla Colesbukta, hylätty neuvostoliittolainen satama. Olin jo tovin etsinyt Colesbuktasta vanhaa venäläistä säiliölaivaa, mutta eräästä vanhasta Svalbardpostenista luin, että venäläinen kaivosyhtiö oli pari vuotta takaperin käynyt pilkkomassa lähes puolilllaan öljyä olleen laivan ympäristösyistä. Samalla selvisi, että eräs vuonna 1962 hylätyn yhdyskunnan rakennuksista oli kunnostettu 1981 venäläisille geologeille, jotka etsivät alueelta lisää hiiltä. Rakennus hylättiin uudelleen 1988, ja 2011 vietin siellä yön kavereiden kanssa...
Piramida on vuonna 2010 rakennettu, Trust Arktikugolin omistama pieni moottoriproomu. Alus on vedetty talveksi kuiville. Kävellessäni ympäriinsä ja koputellessani runkoa ilmestyi hytistä venäläinen herrasmies, joka kuitenkin otti vierailumme huumorilla.
Olen myös tehnyt hieman kävelyretkiä ympäristössä. Eräänä yönä en oikein saanut unta, joten kiipesin joutessani Platå-vuorelle pariksi tunniksi käyskentelemään. Porot eivät olleet moksiskaan, vaikka tulin vain parin metrin päähän. Otin elukoista videonkin:
Nybyen noin 400 metriä alempana. Itse asun ensimmäisen rivin oikeanpuolisimmassa parakissa.
Longyearbyen keskiyön auringossa. Kaikki kuvat on otettu välillä 00:00-03:00.
Jossain välissä kävin myös ihmettelemässä lähistön kaivosten jätekasoja Marinan kanssa:
Mitähän muuta... parit syntymäpäivät tuli juhlittua kera kakkujen, keksien ja karjalanpiirakoiden. Norjan kansallispäivä oli ja meni - autoin Ida Heleneä järjestämään shappanja-aamiaisen alakerran keittiössä ja osallistuin myöhemmin paraatiin.
Kävin alkuviikosta hakemassa Steffenin kelkan huollosta, jossa se on ollut pari kuukautta, ja ajoin sen Nybyeniin. Kiviä, soraa, vesilammikoita, tundraa... Pääsin kuitenkin lopulta perille ilman vahinkoja. Seuraavana päivänä tulikin sitten uutta lunta. Huoltoasemalle ei kuitenkaan enää ole asiaa - ajoin viime viikolla Kjerstin kelkan tietä pitkin pumpulle ja kelkan omistaja päästeli jos jonkinlaisia hassuja ääniä kipinöiden lennellessä suksista...
Nyt on edessä loppurutistus - kurssin AT-211 tentti - johon ajattelin aloittaa valmistautumisen maanantaina. Ensi viikolla tulee jonkin verran vieraita etelästä - Erik Ruotsista ja Steffen... no, missä ikinä asuukaan - mutta tästä huolimatta olen virastoaikana tavattavissa "toimistossani". Ehkäpä tänään voisi vielä käydä kelkkaa ulkoiluttamassa nyt kun tuota luntakin tuli alkuviikosta kymmenisen senttiä...
Mikä risteily! Nousimme tutkimusalus Lancelle torstaiaamuna ja suuntasimme iltapäivällä kohti etelää. Isfjorden-vuonosta ulos päästyämme käännyimme itään kohti Hopen-saarta parimetrisessä mainingissa. Vähitellen ympärillä alkoi näkyä ajojäätä, jota aallot heittelivät aluksen kylkiä vasten. Lance on kuitenkin vahvistettu jäissäkulkua varten, joten saatoimme jatkaa matkaa huoleti.
Aamuinen Adventfjorden
Kiersimme Hopenin idän puolelta ja suuntasimme pohjoiseen kohti paksumpia jäitä. Parin päivän takainen myrsky oli rikkonut jääkentän, joten jouduimme tunkeutumaan syvemmälle ahtojääröykkiöiden sekaan etsimään sopivaa paikkaa kenttätöille.
Hopen-saarella on sääasema, jolla on kuuden hengen vakituinen miehitys.
Jo Isfjordenissa saimme esimakua tulevasta eläimellisestä menosta lintujen liitäessä aluksen vierellä lähes kosketusetäisyydellä. Barentsinmerellä näimme ensimmäiset mursut, ja valokuvien toivossa jäin kameroineni kyttäämään aluksen keulaan. Aluksen kapteeni ohjasi laivan jäällä makaavien mursujen ohi, muttei ehtinyt väistää aivan aluksen keulan edessä pintaan noussutta mursupariskuntaa. Elukat ehtivät kyllä sukeltaa 60-metrisen tutkimuslaivan alta pois, mutta sain muutaman aika hyvän kuvan.
Kun rikkonainen ahtojää antoi tietä tiheämmälle jääkannelle, näimme ensimmäiset jääkarhut. Ensimmäinen nalle vilahti noin kilometrin päässä aluksen sivulla, mutta kannella ollessamme totesimme, että laivahan ajaa suoraan kohti toista jäälautalla makoilevaa petoa. Kippari päätti lopulta pysäyttää laivan, ja hetken ihmeteltyään karhukin vääntäytyi pystyyn. Kovin lähelle ei tuo hieman vanhempi ja ilmeisesti tappelussa itsensä haavoittanut jääkarhu kuitenkaan uskaltautunut, vaan tyytyi kiertämään laivan noin 50 metrin päästä.
Todellinen lottovoitto iski kuitenkin parin päivän päästä. Olimme sopineet, että komentosillalta soitetaan hytteihin, jos yöllä nähdään jääkarhu. Itse en tosin tähän listaan voinut nimeäni laittaa, koska hytin kanssani jakanut venäläinen Ivan ei halunnut tulla häirityksi kesken unien. Olin lopettelemassa elokuvaa päivähuoneessa kun perämies tuli sanomaan, että edessä on jääkarhu, ja pyysi minua herättämään muut listassa olevat. Kippari käänsi laivan karhua kohti ja pysäytti turvallisen etäisyyden päähän. Karhu oli edellistä huomattavasti nuorempi ja uteliaampi, ja hetken katseltuaan käveli laivan luo.
Kaiken kaikkiaan näimme risteilyn aikana kuusi tai seitsemän karhua, joista kaksi tuli aivan laivan vierelle. Toinen karhu kävi aamyöstä tutkimassa mittalaitteitamme ja kurkisteli kyljen ikkunoista sisään, mutta jostain syystä minä en hälinään herännyt, joten kuvat jäivät saamatta. Joka tapauksessa olin jo aikaisemmin nähnyt karhun alle kymmenen metrin päästä, joten en tuota kovin pitkään jäänyt suremaan. Hieman harmitti, etten ymmärtänyt kuvata enempää videota jääkarhuista - vain pari lyhyttä klippiä.
Kaiken kaikkiaan risteily oli ihan hauska, vaikka välillä oli tylsempiäkin päiviä. Ehdin jopa kirjoitella diplomityötäni!
Lance Ekmanfjorden-vuonossa, edessään joukko opiskelijoita pelaamassa jalkapalloa.
Vasta risteilyn jälkeen selvisi, että käyttämämme mittalaitteisto maksaa lähemmäs pari miljoonaa kruunua. Euroissa summa ei ole läheskään yhtä vakuuttava, mutta kyllä tuolla omakotitalon Salosta ostaisi...
Nyt onkin aika palata arkeen. Ikiroutakurssin tentti on ensi viikolla, joten viikonloppu mennee siihen valmistautuessa. Huomenna olisi kuitenkin tarkoitus vielä juhlia Henrikin syntymäpäivää. Ida Helene sanoi, ettei tuo Norjan metsien synkkä mies oikein välitä synttärijuhlista, joten tottahan toki pyöräytimme miehissä parit täytekakut ja muuta mukavaa...
Kevät on tullut myös Longyearbyeniin. Kävin tankkaamassa kelkan alkuviikosta ja sen verran matkan varrella oli kiviä, soraa ja vesilätäköitä, että päätin ajaa huoltoasemalta suoraan takaisin kuormalavojen päälle. Jos takatalvi ei yllätä, taitaa kelkkakausi olla osaltani paketissa. Kunhan tuo lumi tuosta sulaa, voisi vaikka harjoitella vähän vaeltamista ja tehdä pari pidempää retkeä kävellen.Huomenna räpsähtää viimeinen kuukausi Huippuvuorilla päälle. Ei täältä kyllä oikein malttaisi lähteä.
Kiitokset Merenkulun säätiölle matka-apurahasta. Parempi myöhään kun ei milloinkaan. :)
Saapui se kevät lopulta tänne Huippuvuorillekin. Tulevalle viikolle on luvattu tasaisesti paria lämpöastetta. Koska olen lähdössä torstaina tiederisteilylle, joka kestää reilun viikon, kävin varmuuden varalta siirtämässä moottorikelkan parakin edestä "pysäköintialueelle" eli parakki 9:n taakse, kaukolämpöputkien päällä oleville kuormalavoille. Jos lumet poissa ollessani sulavat, on kelkka ainakin siellä, minne sen ajattelin kesäksi jättää.
Viikonloppuna tuli kuitenkin vielä tehtyä retki Davidin kanssa ensin Colesbuktaan, jossa yövyimme Rusanovin mökissä, ja seuraavana päivänä Barentsburgiin. Sää oli mitä mainion, ja olisin mielelläni syönyt aamiaisen ulkona, jos paikalle ei olisi pelmahtanut yhdeksää tsekkiläistä lumikenkävaeltajaa.
Teimme illalla - tai no, kello oli lähemmäs yksi aamuyöllä - kävelyretken Colesbuktan ja Grumantin yhdistävälle rautatielle, joka oli varsin kehnonlaisessa kunnossa.
Suurin osa rautatiestä kulki puisen rakennuksen sisällä. 40 vuoden jälkeen se oli... no, melko hyvässä kunnossa.
Rakennuksella on mittaa joitain kilometrejä. Kyllä tässä jäävät Pohojammaan ladot kakkoseksi...
Seuraavana aamuna ajoimme Barentsburgiin. Venäläinen kaivoskaupunki oli jotakuinkin ennallaan, hieman likaisena ja nuhjuisena. Menomatkalla kirkas taivas peittyi vähitellen harmaisiin pilviin ja lunta alkoi hiljaa tuprutella.
Barentsburg on rakennettu melko jyrkkään rinteeseen, jota ei välttämättä huomaa, jos kävelee vain hotellin ympäristössä. Oikealla oleva rakennus ei ole enää käytössä, mutta sen takana olevassa talossa näytti olevan asukkaita.
Voimalaitos, joka toisinaan pölläyttelee sysimustia pilviä.
"Ohops"
David ja hullu neuvostoliittolainen traktori.
Paluumatkalla sää kuitenkin parani, ja Colesbuktassa paistoi jälleen aurinko. Jätimme reen voimalaitoksen kupeeseen polttoaineen säästämiseksi. Voimalaitos muuten vaikuttaa suhteettoman suurelta kylään verrattuna, mutta ehkä sähköä riitti myös läheiselle Grumantin kaivokselle.
Huomenna olisi tarkoitus siis lähteä risteilylle tutkimusalus Lancella. Homma ei mennyt osaltani ihan nappiin. Kuultuani, että professori Jukka Tuhkuri olisi tulossa tutkimaan jäävalleja, tiedustelin professori Marchenkolta, josko voisin siirtyä palkkikoeryhmästä valliryhmään. Venäläinen professori nyökytteli tavalliseen tapaansa päätään. Samanaikaisesti eräs toinen opiskelija oli siirtymässä palkkiryhmään, koska aihe sivusi hänen lopputyötään, ja kurssin käytännön järjestelyistä vastaava henkilö päätti vaihtaa meidät päittään koska olin lähdössä palkkiryhmästä. Hauskinta tässä on se, etten todellakaan halunnut pois ulokepalkkeja sahaamasta, vaan mieleni teki siirtyä ryhmään, jonka aihe oli lähellä diplomityötäni ja muutenkin melko oleellinen ammattini kannalta. Päädyin siis tutkimaan jotain, joka ei liity juuri millään tavalla mihinkään, mitä olen tehnyt tai tulen jatkossa tekemään. Jos olisin tiennyt tämänkin etukäteen, en olisi edes kysynyt mahdollisuutta vaihtaa ryhmää, sillä ulokepalkit ovat loppupeleissä ihan hauskoja epeleitä. No, ehkä pitäisi ajatella positiivisemmin. Ohessa vielä kuva Lancesta ankkurissa Longyearbyenin edustalla.
