Ensimmäinen kelkkaretki

Longyearbyen, -15C, 7 m/s,.

Kävin tänään kokeilemassa uutta moottorikelkkaani hieman pidemmällä retkellä. Matka vei Longyearbyenistä itään Todalen- ja Bödalen-laaksojen kautta Colesbuktaan, jossa pysähdyimme tutustumaan hylättyyn venäläiseen kylään, josta Grumantista kaivettu kivihiili laivattiin maailmalle. Hetken rakennuksia kierreltyämme alkoi tulla kylmä, joten viritin tulen siihen samaan pesuhuoneeseen, jossa yövyimme syksyllä 2011. Vanha neuvostovalmisteinen kamiina söi iloisesti kivihiiltä ja lämmitti mukavasti. Paluumatka tapahtui Fardalenin kautta ja lopulta Longyearbreen-jäätikköä pitkin takaisin omaan parakkiin.

Kelkassa ei edelleenkään tunnu olevan mitään vikaa. Sen sijaan kypärän visiiri tuntuu huurtuvan hieman ikävästi. Kokeilen perinteistä fairykikkaa. Jos se ei toimi, pistän kypärän myyntiin, haen opiskelijavarustelaarista kevätlainaan visiirittömän ja marssin kakkulakauppaan ostamaan itselleni kunnon suojalasit. Muutenkin varustus kaipaa hieman hiomista, mutta ei tässä paleltumista silti olla kärsimässä. 

Ensi viikolla olisi luvassa moottorikelkkakoulutusta yliopiston puolelta, sekä teoriaa että käytäntöä.

Uusi perheenjäsen

Longyearbyen, -14C, 7 m/s

Tämä viikko on kulunut opiskelun merkeissä. Maanantaina, keskiviikkona ja torstaina oli luentoja AT-211 -kurssin puitteissa, ja lisäksi olen käynyt iltaisin opiskelemassa Huippuvuorten historiaa vastapainona arktisen tekniikan opinnoilleni. 

Olin jo ennen lähtöä päättänyt ostaa itselleni moottorikelkan, sillä varsinkin keväällä se on melkeinpä välttämätön, mikäli haluaa liikkua kaupungin ulkopuolella. Alkuviikosta eräs norjalainen kaverini, joka opiskeli täällä vuosina 2011-2012, pyysi meikäläistä etsimään hänen kelkkansa ja kaivamaan sen esiin myyntiä varten. Löysinkin kelkan naapuriparakin takaa ja se lähti kymmenen kuukauden seisomisen jälkeen käyntiin parilla vetäisyllä. Sain myös luvan käyttää sitä halutessani, ja ajelinkin pari päivää kylillä varmistamassa, että kaikki toimii kuten pitääkin. Kelkassa ei tuntunut olevan mitään vikaa.

Olin aiemmin käynyt SSU:lla pyytämässä tarjouksen Arctic Cat -merkkisestä kelkasta. Negatiiviset kommentit kyseisen merkin luotettavuudesta saivat minut kuitenkin epäröimään. Mahdollisten vikojen lisäksi nelitahtikelkan ostaminen alkoi epäilyttää, sillä akun tyhjentyessä kelkka jää niille sijoilleen siinä missä kakstahtimoottorilla varustetun kelkan saa käynnistettyä narusta. Harkitsemani Pantera 660 Touring oli myös jokseenkin raskas ja tehoton

Tällä välin olin siis ajellut pari päivää kelkalla, jossa ei tuntunut olevan mitään vikaa. Andersin hintapyyntö oli 10 000 kruunua (1 350 euroa), mutta allekirjoittaneelle hinta laski 9 000 kruunuun (n. 1 200 euroa) vanhojen aikojen kunniaksi. Kaupan päälle tulisi vielä kypärä, lapio, kuormaliinoja, varahihna variaattoriin ja suojapeite. Kelkan historiakin on tiedossa - aikaisempi omistaja on UNISin logistiikkaosaston päällikkö. Tarjous vaikutti huokuttelevalta, joten päätin tarttua siihen. Näin minusta tuli onnellinen moottorikelkan omistaja.

Kelkka on siis vuosimallin 2002 Polaris Indy 500. Siinä on nimensä mukaisesti 500-kuutioinen kakstahtikone, teholtaan 91 hevosvoimaa. Menohaluja löytyy siis huomattavasti enemmän kuin allekirjoittaneen taidot sallivat - kävin kokeilemassa Adventdalenin suoralla ja kelkka kiihtyi kevyesti sataseen - eikä vauhti hyydy, vaikka takapenkillä olisi matkustaja ja perässä reki täynnä jerrykannuja. Tekniikka on yksinkertaista ja luotettavaa. Lisäksi säästin hankinnassa melkein tuhat euroa verrattuna SSU:n Arctic Catiin - jos ongelmia ilmenee, on varaa käyttää kelkkaa huollossa. Todennäköisesti vien kelkan tarkastettavaksi ennen varsinaisen talvikauden alkua.

 

Mitään ihmeempää ei tänne pimeyden keskelle kuulu. Täysikuu valaisee lumen peittämän maiseman ja päivänvalo lisääntyy nopeasti. Parin kuukauden päästä alkaa yölläkin olla jo valoisaa...

Arktisesta selviytymis- ja turvallisuuskurssista selvitty turvallisesti

Longyearbyen, -15C, 10 m/s.

Ensimmäinen varsinainen opiskeluviikko lähestyy loppuaan. Kuten aiemmin taisin mainita, tällä viikolla ohjelmassa oli kuuden päivän intensiivikurssi, jolla opetettiin ja harjoiteltiin arktisissa olosuhteissa vaadittavia erikoistaitoja.

Kurssi alkoi maanantaina lukukauden avajaispuheella, jonka jälkeen käytiin läpi ensiaputeoriaa ja vaatetuksen merkitystä. Välissä oli parin tunnin tauko, jonka aikana poikkesin SSU:lla. SSU eli Svalbard Scooterutleie AS ostaa, myy, vuokraa ja huoltaa moottorikelkkoja, ja heillä on jonkin verran vanhoja vuokrakelkkoja myynnissä. Ajatus vanhan vuokravehkeen ostamisesta saattaa tuntua oudolta, sillä asiakkaat tunnetusti eivät kohtele kelkkojaan kovinkaan hyvin, mutta SSU antaa jo maineensa takia eräänlaisen takuun myymilleen kelkoille - jos jotain on pielessä, kelkan voi aina tuoda takaisin tarkastettavaksi, korjattavaksi tai jopa vaihdettavaksi. Yksityiseltä tällaista ei saisi, vaan kelkka pitäisi käyttää tarkastettavana niin ikään SSU:lla ennen ostopäätöstä, ja tämä maksaisi rapiat 700 kruunua. Firman omat kelkat taas on tarkastettu ennen myyntiä. Käynen ensi viikolla uudelleen katsomassa tarjontaa nyt kun taas on aikaa. Pari opiskelijaa on tehnyt tuolta jo varsin hyvän diilin 10 000 - 12 000 kruunun kelkasta. Oma hintahaarukkani ulottuu tuosta vielä ylöspäin, joten ehkäpä sieltä jonkinlainen kulkupeli minullekin löytyisi. Joka tapauksessa tulen kelkan tänä keväänä ostamaan.

Tiistaina opiskelijat jaettiin kahdeksaan ryhmään ja kukin ryhmä vietti aamu- tai iltapäivän yhdessä kahdeksasta koulutuspisteestä. Oma ryhmäni, johon kuului myös toinen suomalainen opiskelija (joka taas tuntee pari työkaveriani - maailma on pieni!), aloitti suomalaisen kouluttajan johdolla jäätiköistä. Teorian jälkeen käytiin läpi varusteet, jotka jäätikölle otetaan mukaan, ja harjoiteltiin henkilön pelastamista halkeamasta köysien ja valjaiden avulla. Iltapäivällä taas käytiin läpi lumivyöryjen teoriaa ja toimintaa sellaisen sattuessa. Osa oppitunnista vietettiin ulkona yliopiston takana harjoittelemassa radiolähettimien käyttämistä, uhrien etsimistä ja esiin kaivamista.

Keskiviikkoaamuna harjoiteltiin karttojen, kompassien ja GPS:n kanssa, sekä opittiin käyttämään satelliittipuhelinta, VHF-radioita ja hätälähetintä. Iltapäivällä oli vuorossa ampumakoulutus, allekirjoittaneelle neljäs, joka sujui ainakin omalta osaltani erinomaisesti. Harkitsin hetken jopa oman kiväärin ostamista, mutta luvan saaminen on ei-asukkaalle vaikeaa, ja asukasstatustahan en saa, koska olen ollut välillä poissa saarelta. Mukana oli jokunen opiskelija, joka ei ollut koskaan ennen koskenut aseeseen, mutta kaikki sujui asiantuntevan kouluttajan opastuksessa varsin mallikkaasti. Toisin oli edellisenä päivänä. UNIS:n käytäntö on ladata kivääri "puoliksi" siten, että lipas on täynnä ja lukko kiinni, mutta pesässä ei ole patruunaa. Tämän aikaansaaminen edellyttää sitä, että makasiinissa olevia patruunoita painetaan alas samalla kun lukko työnnetään kiinni. Tiistaina eräs sankari oli unohtanut tämän ja työntänyt lukon mukana patruunan pesään - "tyhjä laukaus" olikin ollut tavallista kovaäänisempi! Kysyinkin kouluttajalta, että miksei hän käske kuulosuojaimia päähän ennen kiväärin lataamista - käsittääkseni normaali käytäntö esimerkiksi intissä - saamatta kuitenkaan erityisen pätevää syytä. Mainitsin tämän epäkohdan kurssipalautteessa, sillä aina välillä joku toheloi, enkä ainakaan itse haluaisi kuulovauriota harjoitustilanteessa.

Torstaina päivä alkoi käytännön ensiapukoulutuksella ja päättyi yliopistokeskuksen käytäntöjen esittelyyn. Koko päivä vietettiin sisällä ja viimeinen oppitunti päättyi tunnin verran etuajassa. Välillä on mukava hengähtää.

Perjantai olikin sitten hieman rankempi päivä. Aamulla käytiin läpi merijään teoriaa luokassa ja sen jälkeen vedettiin päälle koulun moottorikelkkahaalarit. Tämän jälkeen telavaunu ajelutti meidät Longyearbyenin itäpuolella olevan järven rantaan, jossa luvassa oli kylmä pulahdus avantoon ja kiipeäminen jäälle omin voimin ennen kuin kelkkahaalari imee itsensä täyteen vettä. Kaikki eivät päässeet omin voimin ylös ja yksi opiskelija lähti oppitunnilta sairaalaan aiemmin kipeytyneiden lihasten kieltäydyttä yhteistyöstä kylmän kylvyn jälkeen. Iltapäivällä taas harjoiteltiin hätäleirin pystyttämistä sekä sisällä että ulkona.

Lauantaiaamuna kokoonnuttiin Nybyenin parkkipaikalle, josta marssittiin pitkänä jonona Longyearbreen-jäätikön alapuolella olevaan laaksoon. Luvassa oli "käytännön koe", jossa viikon aikana opittuja asioita harjoiteltiin realistisissa olosuhteissa eli kylmässä ja pimeässä. Oma ryhmäni aloitti onnettomuustilanteella, jossa useampi moottorikelkka oli ajanut tuulen muodostamaan syvään kuoppaan ja loukkaantuneita oli useita.Vasta opituin taidoin rastista selvittiin varsin mallikkaasti, mitä nyt eräs uhreista valitteli epämukavaa kylkiasentoa.

Tämän jälkeen jatkettiin jäätikköpelastusrastille, jossa allekirjoittanut taisi tehdä suurimman työn. Tavoitteena oli siis nostaa jyrkän rinteen alapuolella seissyt henkilö köysillä rinnettä pitkin ylös. Kukaan ryhmässä ei kuitenkaan tuntunut muistavan, mitä tehdä, joten sain lähes yksin rakentaa köydestä, jääankkureista, väkipyöristä sun muista varusteista taljajärjestelmän, joka meille opetettiin alkuviikosta. Nyt kaikki tuntui taas sujuvan ja eräs ryhmän jäsen kulki valjaissa jyrkänteen reunalle ja sai yhteyden uhriin. Tämän jälkeen homma kuitenkin levisi - eräs ryhmän jäsen ehti vetää valjaatkin päälleen ennen kuin tajusi, ettei muistanutkaan, mitä hänen piti alas päästyään tehdä. Päädyin sitten itse laskeutumaan jyrkännettä alas ja kiinnittämään valjaat uhriin, joka vedettiin ylös. Tämän jälkeen en nähnytkään ketään kymmeneen minuuttiin, vaikka meille nimenomaan painotettiin, että jonkun pitäisi aina olla jyrkänteen tai halkeaman reunalla pitämässä yhteyttä alhaalla oleviin. Ylhäällä pidettiin tällä välin tuumatauko ja selvitettiin köysiä, ja lukkojenkin kanssa taisi olla ongelmia. Lopulta joku tulikin reunalle ja sain valehtelematta puolen tusinaa kertaa selittää, että tarvitsen köyden ja väkipyörän, koska minulla oli jo valjaat päällä. Hetken häslingin jälkeen pääsinkin lopulta ylös ja purkamaan tilannetta. En todellakaan halunnut johtajan roolia - minulla ei ole minkäänlaista koulutusta saatika kokemusta niin johtamiseen kuin köysien kanssa puljailuun - mutta ilmeisesti se silti putosi minulle. Tämän jälkeen olikin luonnollisesti virhe lähteä itse alas...

Kolmas rasti oli hätäleirin pystyttäminen, joka sojui  ryhmämme osalta erinomaisesti. Vietimme lopulta vartin tauon lämpimässä teltassa eväitä syöden samalla, kun muut ryhmät vielä tappelivat omien telttojensa kanssa. UNIS:n retkille annetaan mukaan "hätälaatikko", jolla kahdeksan henkilöä voi pysytellä hengissä ankarissakin olosuhteissa.

Viimeinen rasti oli lumivyöry. En viitsi siitä sen enempää kertoa, mutta todettakoot vain, että se olisi voitu järjestää paremminkin. Rinteessä oli liikaa porukkaa samanaikaisesti ja osa päätyi vain seisoskelemaan kädet taskuissa.

Lopuksi oli vuorossa pelastusesitys, johon osallistui myös Airlift AS:n Super Puma -pelastushelikopteri. Helikopteri laskeutui lumen pöllytessä laaksoon ja nousi tämän jälkeen leijumaan onnettomuuspaikan yläpuolelle. Lopuksi onnettomuuden uhri ja helikopteritiimin pelastaja nostettiin vinssillä kopteriin. Esitys oli varsin näyttävä ja voi vain kuvitella, kuinka paljon UNIS joutui maksamaan helikopteria operoivalle yritykselle. Loppujen lopuksi esitys oli kuitenkin tarpeen, sillä joka vuosi joitain opiskelijoita joudutaan pelastamaan helikopterilla kaukana Longyearbyenistä. Toivottavasti ei allekirjoittanutta...

Jäätikön edustalta siirryttiin yliopistolle tekemään kirjallinen koe, joka oli mielestäni varsin helppo. Tämän jälkeen oli tarjolla ilmaista ruokaa ja yksi (1) olut mieheen yliopiston kustannuksella. Tapasin illan aikana jonkin verran uusia opiskelijoita ja poikkesin kotimatkalla vielä baarissa. Karlsberger-baarissa on yli tuhannen viskin kokoelma ja hinnatkin olivat norjalaisittain kohtuulliset (lasillinen Ardbergia 44 kruunua eli kuutisen euroa). Täytyy pysytellä poissa...

Tänään nukuin ensimmäistä kertaa vähän pidempään ja otan päivän muutenkin lepäilyn kannalta. Opiskelu alkaa ensi viikolla ja ajattelin muiden opintojen lisäksi suorittaa vielä kahden viikon mittaisen viiden opintopisteen "Huippuvuorten historia"-kurssin, joka luennoidaan iltaisin. Diplomityötäkin voisi taas katsella.

Päivänvalo alkaa vähitellen palata. Keskipäivällä etelän suunnalla näkyy jo hento sininen kajastus. Ulkona on kuitenkin silti pimeää eikä aurinko nouse horisontin yläpuolelle ennen helmikuuta. Longyearbyenissä aurinkoa joudutaan odottamaan maaliskuulle, koska laakso, jossa kaupunki sijaitsee, avautuu pohjoiseen.

Tupa täynnä norjalaisia

Longyearbyen, -16C; 6 m/s

Suurin osa tämän kevään opiskelijoista saapui sunnuntain lennolla - huhujen mukaan SAS:n kone oli puolillaan UNIS:n opiskelijoita. Oppilastulvan myötä tämäkin talo täyttyi lähes ääriään myöten norjalaisista. Oli joukossa toki jokunen ulkomaalainenkin, jenkki ja britti, mutta kyllä norskit tuntuvat toistaiseksi olevan enemmistönä.

Viikonloppu meni miten kuten, keittiössä istuskellen ja hieman hommia tehden. Sunnuntaina kävin parin kämppiksen kanssa kohnaamassa tuota tien varressa olevaa vanhaa kaivosta. Muuten on ollut hiljaista. Revontuliakin kokeilin kuvata, mutta kamerasta loppui akku ennen kuin sain säädöt kohdalleen. No, onhan tässä koko kevät aikaa...

Tänään alkoi opiskelu turvallisuuskurssin aloitusluentojen merkeissä. Huomisesta alkaen aina lauantai-iltaan asti harjoitellaan ensiaputaitoja, ampumista ja jääkarhujen kanssa peuhaamista, suunnistusta kompassin ja GPS:n avulla, toimintaa lumivyöryn sattuessa, toimintaa jäätiköllä, toimintaa merijäällä, hätäleirin perustamista ja niin edelleen. Lauantaina on isompi harjoitus, johon osallistuu myös paikallinen pelastushelikopteri (todennäköisesti Super Puma). Lisäksi lopussa on myös kirjallinen koe.

Eipä tässä edelleenkään mitään sen ihmeempää. Paikalliset kuviot ovat ennestään tuttuja, joten samanlaista "uutuudenviehätystä" en enää kokenut. Hauskaa on silti ollut.

Perillä!

Longyearbyen, -6C, 10 m/s.

Olin näemmä unohtanut ilmoittaa UNISille saapumispäiväni, joten huoneessani ei odottanut kirjekuorta, josta olisin löytänyt yliopiston käyttäjätunnuksen ja salasanan. Näin ollen sain nettiyhteyden toimimaan vasta tänään käytyäni koululla hoitamassa asioita. No, eipä sitä eilen illalla olisi mitään jaksanut kirjoittaakaan...

 

Näkymä parakin ovelta puoliltapäivin.

Lähdin siis torstaiaamuna matkaan, ensin Blue1:n lennolla Osloon ja sieltä SAS:n kyydissä Tromssan kautta Longyearbyeniin. Tämän reitin matkustaminen alkaa sujua jo rutiinilla. Nukuin välilaskuja lukuunottamatta lähes koko matkan ja heräsin vasta rajuun turbulenssiin ja kuoppaiseen laskeutumiseen Longyearbyenin lentokentälle. Ulkona ei ollut erityisen kylmää, mutta kyllä tämä arktinen pimeys kaukana Napapiirin pohjoispuolella aina hieman hätkähdyttää. Todennäköisesti näen seuraavan kerran auringon joskus helmikuun loppupuolella. Ajoin bussilla lentokentältä Nybyeniin ja asetuin taloksi vanhaan huoneeseeni. Postiosoitteeni on kuitenkin muuttunut:

Tuomas Romu

P.O. Box 394
9171 LONGYEARBYEN

NORWAY

Täällä Parakki 10:ssä kaikki on melko pitkälti niin kuin ennenkin. Muun muassa pöytä, jonka korjasin syksyllä 2011 eräiden melko villien juhlien jälkeen, on edelleen ehjä. Löysin jopa osan suosikkiruoanlaittovälineistäni! Viimeksi kun asuin täällä, asukkaat oli sijoitettu pääaineiden perusteella samoihin keittiöihin. Tänä vuonna näyttäisi kuitenkin siltä, että SiTo on sekoittanut opiskelijoita hieman enemmän, sillä olen ilmeisesti ainut tekniikan opiskelija keittiössämme. Muut asukkaat ovat pääasiassa norjalaisia ja opiskelevat biologiaa tai geologiaa. No, eiköhän me siitä huolimatta ymmärretä toisiamme...

Eilinen meni laukkuja purkaessa ja kaupassa käydessä - matkaa on kolmisen kilometriä suuntaansa ja toiseen suuntaan tavallisesti tuulee. Illalla istuin keittiössä muiden opiskelijoiden kanssa pelaamassa jotain tietovisapeliä, jossa kysymykset olivat norjaksi. Hauskaa meillä silti oli...

Hyvin nukutun yön jälkeen heräsin ja kävelin alas yliopistolle hankkimaan käyttäjätunnuksen, jolla pääsen nettiin omasta huoneestani, ja opiskelijakortin. Pahaksi onneksi kohdallani laminointikone meni epäkuntoon ja opiskelijakortistani tuli... no, erilainen. Kuulemma sen pitäisi tästä huolimatta toimia, eli pääsen tarvittaessa koulurakennukseen myös virastoaikojen ulkopuolella. Söin kevyen lounaan ja kävelin iltapäivällä takaisin kämpille. Nyt illemmalla leivoin valkosipuli-oliivileivän, joka onnistui erinomaisesti.

Tänään oli tarkoitus kokoontua koululle illanvieton merkeissä, mutta kanttiini oli varattu, joten olosuhteiden pakosta kokoonnummekin... *tradam* meidän keittiöömme. Opiskelijoita on kuitenkin sen verran vähän - kouluhan alkaa vasta ensi viikolla - joten en usko, että tästä seuraa mitään ongelmia. On muutenkin mukava tavata uusia ihmisiä vähän pienemmässä ympäristössä. Tällä hetkellä täällä ei ole oikeastaan ketään, jonka tuntisin, poislukien nuo eilen tapaamani mainit norskit.

Yritän saada viikonloppuna jonkin verran diplomityötä kirjoitettua. Ensi viikolla alkaa intensiivinen kuuden päivän turvallisuuskurssi, johon sisältyy muun muassa avantouintia vaatteet päällä...

Matkalla pohjoiseen

Helsinki-Vantaan lentoasema, -4C.

Jotenkin olin elänyt siinä uskossa, että Suomen suurin lentoasema olisi auki ympäri vuorokauden ja ykkösterminaalin lähtöselvitys olisi auki edes keskiyöhön asti. Toisaalta, kaukaa viisas olisi tarkastanut tämänkin netistä etukäteen ja ollut liikkeellä ajoissa. No, ei tämä ole ensimmäinen kerta kun vietän yöni näillä odotusaulan mustilla nahkapenkeillä. Mikäs tässä ollessa, nettiradiosta musiikkia kuunnellessa ja tätä blogia kirjoittaessa. Huomenaamulla olisi tarkoitus lentää Oslon ja Tromssan kautta Longyearbyeniin.

Opiskelen laivanrakennusta Aalto-yliopiston insinööritieteiden korkeakoulussa. Vuonna 2010 päätin keskittyä erityisesti arktiseen tekniikkaan ja jäissäkulkeviin aluksiin, ja hain opiskelemaan syyslukukaudeksi 2011 Huippuvuorten yliopistokeskukseen (University Centre in Svalbard, UNIS). Palattuani joulukuussa synkkään ja sateiseen Helsinkiin päässäni pyöri vain yksi ajatus - takaisin on päästävä hinnalla millä hyvänsä. Keväällä 2012 vietin jälleen kaksi ja puoli viikkoa Huippuvuorilla Arctic Offshore Engineering -kurssin kenttätöiden merkeissä, ja ajatus toisesta kokonaisesta lukukaudesta Longyearbyenissä vain vahvistui. Syksyllä lähetin diplomityötä kirjoittaessani vähin äänin hakupaperit Norjaan ja marraskuussa sain tiedon opiskelupaikasta UNIS:illa kesken erään toisen seikkailun, josta kerron lisää myöhemmin. Nyt olen kuitenkin taas matkalla pohjoisen horisontin taakse, Jäämeren tuonne puolen...

Huippuvuoret (Svalbard) on Norjalle kuuluva saaristo Jäämerellä, jotakuinkin Skandinavian ja Pohjoisnavan puolivälissä. Saaren hallinnollinen keskus on Longyearbyen, jota suurin osa saaren noin 3000 asukkaasta pitää kotinaan. Muita asutuskeskuksia ovat Pohjois-Euroopan suurin hiilikaivos Svea, pieni tutkimuskylä Ny-Ålesund sekä venäläiset kaupungit Barentsburg ja Pyramiden, joista viimeksi mainittu hylättiin lähes täysin 90-luvun lopussa. Saaren pääasialliset elinkeinot ovat hiilikaivosteollisuus, turismi sekä tutkimus. Huippuvuorten luonto on karua ja vuoristoista, ja osa vuonojen halkomasta ikiroutaisesta saaristosta on pysyvästi jäätiköiden peitossa. Luonnonvaraisia eläinlajeja ei ole montaa, mutta sen minkä paikallinen fauna häviää monipuolisuudessa, voittaa se vaarallisuudessa - asutuskeskusten ulkopuolella liikuttaessa on pidettävä mukana kivääriä jääkarhujen varalta. Pohjoisen sijaintinsa vuoksi Huippuvuorilla on talvisin pimeää päivälläkin ja kesällä vastaavasti aurinko paistaa vuorokauden ympäri.

Huippuvuorilla sijaitsee maailman pohjoisin yliopisto, UNIS, joka tarjoaa arktisiin olosuhteisiin keskittyviä kursseja tekniikassa, biologiassa, geologiassa ja geofysiikassa. Lisäksi kevätlukukaudella järjestetään viikon mittainen turvallisuus- ja selviytymiskurssi, jonka käyminen antaa perustiedot turvallisesta toiminnasta arktisilla alueilla. Kaikilla kursseilla pääpaino on kenttätöillä, joten opintoihin sisältyy paljon käytännön harjoitustöitä laboratoriossa, jäätiköillä, merijäällä, ja koulun käyttämillä tutkimusaluksilla. Esimerkiksi omat tämän kevään opintoni sisältävät ainakin viikon mittaisen leirin Sveassa ja myöhemmin noin kahden viikon tiederisteilyn. Opetuskieli on kaikilla kursseilla englanti ja vähintään puolet opiskelijoista tulee Norjan ulkopuolelta, pääasiassa Euroopasta ja Venäjältä.

Todennäköisesti en tule kertaamaan tämän blogin myötä kaikkia niitä asioita, jotka opin ja koin ensimmäisellä kerralla. Tästä syystä asetan "esitietovaatimuksiksi" vanhan blogini "Jääkarhuja, tekniikkaa ja teekkarielämää Huippuvuorilla". Tämä blogi seurannee melko tarkkaan vanhan kirjoitukseni jalanjälkiä, eli tulen kertomaan päivittäisestä elämästäni 78. leveyspiirin pohjoispuolella sekä kuvin että sanoin. Mikäli jokin tietty seikka askarruttaa, vastailen mielelläni kysymyksiin ja otan vastaan kommentteja. Parhaiten minut tavoittaa sähköpostitse (tuomas.romu@aalto.fi).