Russekeila

Longyearbyen, -17C Koska aiemmat kelkkaretkemme olivat sujuneet jotakuinkin ongelmitta, oli jokseenkin odotettavissa, että ennemmin tai myöhemmin kohdalle osuisi matka, jolla kaikki tuntui menevän pieleen. Viime viikonlopun retki Russekeilaan oli pitkä ja kivinen. Alkuperäisen suunnitelman mukaan meidän piti lähteä Longyearbyenistä yhdeksän maissa lauantaiaamuna hieman isommalla porukalla, joka jakautuisi iltapäivällä Barentsburgissa. Alun perin mökille menijöitä oli yhteensä kahdeksan ja Barentsburgissa kotiin kääntyisi kaksi kelkka. Perjantai-iltana kolme mökkiläistä kuitenkin perui ja Anyakin oli lauantaiaamuna sen verran juhlinut ja ylensyönyt, että päätti jäädä Nybyeniin nukkumaan. Toinen päiväretkeläisten kelkka kieltäytyi käynnistymästä lauantaiaamuna - nelitahtikelkka kun ei starttaa tyhjällä akulla - mutta toinen kelkkakunta päätti liittyä mökkiryhmään. Lopulta meitä lähti siis kuusi henkilöä neljällä kelkalla siinä yhdentoista kieppeillä.

Matkalla rannikkoa pitkin Barentsburgiin oma kelkkani alkoi vihjailla ylikuumentumisesta. Viime päivinä oli satanut melkoisesti pehmeää lunta, joten jouduin ajamaan jatkuvasti kovilla kierroksilla pitkiä ylämäkiä. Toisaalta kelkan jäähdytys perustuu telan pöllyttämään lumeen, joten ylikuumeneminen tuntui niissä oloissa varsin epätodennäköiseltä. Lopulta syykin selvisi: kelkassani on penkin alla pitkät jäähdytysrivat, joita lumi jäähdyttää ajettaessa, ja jousituksen pohjaamisen kaksi pitkää muovikiskoa niitä suojaamassa. Toinen näistä kiskoista oli hieman irrallaan, jonka seurauksena sen ympärille muodostui melkoinen jääkimpale jäähdytysrivoista putoavasta märästä lumisohjosta. Tämä kimpale peitti ison osan jäähdytysrivoista alleen, jonka seurauksena kelkka alkoi käydä turhan kuumana. Loppujen lopuksi riitti, että jokaisen tauon yhteydessä kurkkasi kelkan alle ja tarvittaessa koputteli jäät pois ripojen ympäriltä. Vien jossain välissä kelkan yöksi To-Takteren -kelkkakerhon pajalle sulamaan ja kiinnitän kiskon takaisin siellä paikoilleen - tällä hetkellä ulkona on turhan kylmä huoltohommille.

Matkalla Barentsburgiin selvisi myös, kuinka joidenkin kelkkojen (ei minun) telan väliin kertyy jäätä ja kuinka joillain kelkoilla (edelleenkään ei minun) on helppo jäädä kiinni lumeen. Ainakin tuli testattua tuo kelkan taakse sidottu lapio.

Vietimme muutaman tunnin Barentsburgin, ensin hotellin baarissa kolatölkin ääressä ja sen jälkeen pienen kävelyretken merkeissä. Lähetin myös postikortin kotiin. Näyttää siltä, että Trust Arktikugol on vihdoinkin alkanut purkaa vanhoja puurakenteisia parakkeja, joista osa on ollut pitkään asumiskelvottomassa kunnossa. Toisena syynä on PCB. Osa rakennuksista on myös uudelleenpinnoitettu iloisen värikkäillä teräslevyillä.

 Tämäkin viime talvena kuvaamani vain vähän kallistunut rakennus oli saanut väistyä.

Barentsburgista jatkoimme kohti etelää seuraten vanhoja kelkkauria. Matka tyssäsi kuitenkin jyrkkään mäkeen, johon rekeä vetänyt Henrik kaivautui kelkkoineen. Kyseisellä mäellä on nimikin, sillä vuosia sitten eräs sankari menetti siinä kaksi moottorikelkkaa. Mäen alapäässä on nimittäin jyrkkä mutka ja sen takana pystysuora pudotus mereen. Meidän onneksemme lunta oli kuitenkin sen verran, ettei putoamisen vaaraa ollut. Joka tapauksessa reen lastina olleet polttopuut ja 100 litraa polttoainetta piti kantaa ylös, jotta kuormajuhtamme sai itsensä kiskotuksi kukkulan laelle.

Varsin vaiherikkaan matkan jälkeen saavuimme lopulta Linnevatnet-järvelle. Alun perin tarkoituksena oli kokeilla kalastamista, mutta järvessä on metrinen jääkansi ja meillä oli vain jääkirves, jolla avannon tekemistä oli turha yrittää. Tässä vaiheessa ilmeni myös, että suuri ja mahtava johtajamme oli unohtanut GPS-laitteensa kotiin ja muisti vain, että mökki ehkä sijaitsi kyseisen järven rannalla. Valitettavasti yksikään mökeistä ei muistuttanut omaamme, joten päädyimme lopulta ajamaan Isfjord Radioon, vuonon suulla sijaitsevaan radio- ja tutka-asemaan, jonka paikallinen matkailuyrittäjä on muuttanut hotelliksi (1900 kruunu eli rapiat 250 euroa yöltä). Paikalliset (kaksi opasta, jotka löytyivät päärakennuksen olohuoneesta elokuvaa katsomasta) osoittautuivat erityisen avuliaiksi - saimme jopa GPS-laitteen lainaan ja loppuillasta toinen oppaista kävi vielä tarkastamassa, että olimme löytäneet perille. Päätin viisaasti olla hiljaa siitä, että olin jo nähnyt kyseisen mökin ajaessamme järveltä hotellille.

Mökki osoittautui tilavaksi ja varsin mukavaksi, ja ilta sujuikin rattoisasti syöden ja jutustellen -  Barentsburgista kun oli eräille retkikuntamme jäsenille tarttunut mukaan muutama litran vetoinen Baltika-tölkki. Samassa yhteydessä tutuistuin paremmin myös lauantaiaamuna ryhmäämme liittyneisiin Janneen ja Aneen.

 

 Minä, Ane, Janne, Annika, Tobias ja Henrik.

Annika (Viro, joskin opiskelee Norjassa)

Ane (Norja)

Jos Janne menisi naimisiin suomalaisen miehen kanssa, saattaisi yhdeltä sun toiselta mennä aamukahvi väärään kurkkuun hääkutsua lukiessa...

Aamulla kaikki tuntui sujuvan hyvin - aurinko nousi vuorten yläpuolelle ja sää oli kuin morsian. Tummia pilviä alkoi kuitenkin kerääntyä Tobiaksen Arctic Catin ympärille, joka lopulta kieltäytyi käynnistymästä. Olin edellisenä iltana tankannut kelkat ja epäilin, että polttoaineen seassa saattoi olla vettä, joka oli nyt jäätynyt polttoaineletkuihin. Ei muuta kuin variaattorin hihna irti, hinausköysi (allekirjoittaneen) esiin ja hinaamaan kelkkaa Isfjord Radiolle Henrikin Yamahalla. Loppujen lopuksi käynnistyksen esti jäätynyt rele, joka ehti parahiksi sulaa sillä välin, kun odotimme paikallisia omilta retkiltään hotellin aulassa. Jäimme lopulta kahville ja pullalle, ja lähdimme kotimatkalle auringon laskiessa.

Paluumatka sujui jotakuinkin ongelmitta, mitä nyt jäin jumiin erääseen rinteeseeseen ajauduttuani pois kelkkaurasta. Ehdin lapioida kymmenisen minuuttia ennen kuin rakas johtajamme palasi katsomaan, mihin viimeinen kelkka oli jäänyt. Päästyäni mäen laelle käännyin katsomaan Tobiasta, joka vilkutteli surullisena kelkkansa valoa puolessa välissä rinnettä jäätyään jumiin. Ei muuta kuin oma kelkka ympäri ja jumiin lumikinokseen, lapio esiin, kelkka irti, alas rinteeseen, lapioimaan, ympäri mäen alla ja takaisin ylös. Muilla alkoi ilmeisesti jo väsymys painaa sen verran, että hymy oli herkässä. Sitoessani lapiota takaisin kelkkaani johtotähtemme kaasutti horisonttiin ja jäin yksin pimeään. Tässä vaiheessa alkoi suomalaisenkin kärsivällisyys olla koetuksella, sillä ensimmäisenä ajavan pitäisi aina varmistaa, että kaikki ovat lähtövalmiina. No, onneksi olosuhteet olivat suotuisat ja sain ajettua muut kiinni. Paluumatka Longyearbyeniin kesti lopulta kaksi ja puoli tuntia ilman yhtäkään taukoa.

Kamerani päätti tuhota puolet kuvistani, joten viikonlopun kuvasaldo jäi vähäiseksi. Ehkä olisi aika laittaa verovapaa tilaus vetämään Hong Kongiin...

Kulunut viikko on sujunut labratöiden merkeissä ja iltaisin on lähinnä syöty erinäisiä leivoksia. Huomenna Anya lupasi johdattaa allekirjoittaneen Borssin saloihin ja perjantai-iltana, jos onni on myötä, pääsemme puulämmitteiseen saunaan.

Varusteita

Longyearbyen, -20C.

Tänään Huippuvuorten sää on näyttänyt nurjan puolensa. En välttämättä kutsuisi vallitsevaa säätilaa, jota kuvaa parhaiten sana "lumimyrsky", huonoksi, mutta se estää varsin tehokkaasti kaikenlaisen ulkoaktiviteetin. Tänään on siis tuullut kovaa milloin mihinkin suuntaan ja pöllyävä lumi on pudottanut näkyvyyden lähes nollaan. Laskettelulasit ovat käytännössä pakolliset, jos haluaa nähdä eteenpäin. Pakkastakin on alta parikymmentä astetta, joten paljas iho paleltuu näissä olosuhteissa alta aikayksikön.

Huomiseksi säätiedoitus on kuitenkin luvannut selkeämpää. Huippuvuorten sää on melko oikukas, joten yli kahden päivän ennusteisiin ei juurikaan voi luottaa. Toivottavasti ainakin näkyvyys paranisi, sillä tarkoitus olisi tehdä yön yli kestävä kelkkaretki Russekeilassa, Barentsburgin eteläpuolella Isfjorden-vuonon suulla sijaitsevaan mökkiin.

Tässä vaiheessa voisi luoda lyhyen katsauksen erilaisiin hieman erikoisempiin turvallisuusvarusteisiin, joita retkille pitää ottaa mukaan. Longyearbyenin ja Svean ympäristössä on toki norjalainen matkapuhelinverkko, mutta vähänkään kauempana ja lähelläkin katvealueiden sisällä ainut mahdollisuus kutsua apua onnettomuuden sattuessa satelliitin kautta. Metsästys- ja kalastusseuralta voi vuokrata 50 kruunun päivävuokralla Iridium-satelliittipuhelimen, mutta "oppilaskunnalla" on myös yksi hätäpaikannusmajakka, jonka voi käydä lainaamassa koululta. Kyseessä on varsin yksinkertainen värkki, joka nappia painamalla lähettää hätäkutsun ja sijaintitiedon satelliitin kautta viranomaisille. Optimiolosuhteissa helikopterin saapuminen kestää 1-2 tuntia napinpainalluksesta. Ilmeisesti monikaan ei ole lainausmahdollisuudesta tietoinen, sillä kävin tänään hakemassa mokoman mokkulan lainaan kolmantena peräkkäisenä viikonloppuna...

Lumivyöryjen varalta jokaisen retkelle lähtevän tulee kantaa kehoonsa kiinnitettynä paikannuslaitetta, joka lumivyöryn sattuessa mahdollistaa hautautuneen uhrin paikantamisen hyvinkin tarkasti. Laite kytketään päälle ja "lähetystilaan" matkalle lähdettäessä. Lumivyöryn jälkeen ne onnekkaat, jotka eivät ole hautautuneet lumeen, kytkevät paikannuslaitteensa "etsintätilaan", kaivavat esiin keppinsä ja lapionsa, ja kaivavat ryhmän kadonneet jäsenet esiin. Todellisuudessa paikannuslaitteen käyttö ja oikeaoppinen toiminta lumivyörytilanteessa vaativat luonnollisesti melkoisesti harjoittelua, sillä aikaa on vain muutamia minuutteja.

Kuten kaikki varmasti tietävät, Huippuvuorilla on mahdollista joutua tekemään lähempää tuttavuutta jääkarhujen kanssa. Seuraavassa kuvasarja vuodelta 2008 siitä nimenomaisesta mökistä, johon olemme menossa viikonloppuna:

(Lähde)

Jääkarhu rauhoitettiin vuonna 1973 ja kanta on siitä lähtien vahvistunut tasaisesti. Valkoisia nallekarhuja voikin tätä nykyään tavata käytännössä kaikkialla Huippuvuorilla - onpa niitä silloin tällöin vieraillut jopa täällä Longyearbyenissäkin. Tavallisesti jääkarhut kuitenkin välttävät asutuskeskuksia.

Tehokkain apuväline jääkarhujen hätistelyyn on valopistooli ja räjähtävät ammukset, joita eläin kuin eläin takuulla säikähtää pahanpäiväisesti. Räjähdyspanos voidaan ampua joko ilmaan tai karhua kohti siten, että ammus räjähtää karhun ja ampujan välissä. Vaarana on kuitenkin, että noin sata metriä lentävä ammus räjähtää karhun takana, jolloin karhu luonnollisesti ryntää ampujaa kohti. UNIS:n valopistoolin mukana tulee kaksi harmaata räjähdyspanosta ja yksi punainen hätäraketti, joka on luonnollisesti tarkoitettu ensisijaisesti avun kutsumiseen ja esimerkiksi pelastushelikopterin huomion kiinnittämiseen. Tarvittaessa silläkin voidaan yrittää karkoittaa jääkarhua, joskin tällöin tavoitteena on osua karhuun valoraketilla ja toivoa, että karvansa polttanut karhu ymmärtää olla suuttumatta.

Kaikki karhut eivät kuitenkaan säikähdä valopistoolia, joten viime kädessä jokaisen ulkona liikkujan tulee varautua jääkarhun ampumiseen. Jokainen välikohtaus johtaa luonnollisesti pitkään poliisitutkintaan ja rangaistus jääkarhun luvattomasta ampumisesta on ankara, mutta käytännössä kenenkään ei tarvitse sakkojen tai vankilan pelossa epäröidä, mikäli nälkäinen jääkarhu tulee juosten kohti.

Itärannikko, itärannikko...

Pari viikko on taas ehtinyt vierähtää edellisestä kirjoituksesta ja välissä on ehtinyt tapahtua paljon. Koulu jatkuu omalla painollaan, joten eipä kommentoida sitä sen enempää, vaan keskitytään ensisijaisesti viikonloppujen pidempiin retkiiin. Mainittakoot kuitenkin, että kuluneella viikolla kurssin AT-211 luennot piti Helsingin yliopiston professori Matti Leppäranta.

Edellisenä viikonloppuna sekalainen seurueemme, johon kuuluvat Tobias (Saksa), Annika (Viro), minä, Henrik (Norja) sekä Anya (Venäjä), suuntasi kohti legendaarista itärannikkoa, jossa tavallisesti on melko suuri todennäköisyys nähdä jääkarhuja. Alkuperäinen matkasuunnitelma oli kiertää Agardhbukta-nimisen lahden kautta Sveaan ja viettää yö opiskelijamökissä. Huono näkyvyys ja lumisade kuitenkin käänsivät suunnitelmat päälaelleen, ja suuntasimme lauantaina Sveaan, jonne johtaa hyvin viitoitettu "moottorikelkkojen valtatie". Matka alkoi lupaavasti, joskin yksi seurueemme jäsen (en minä) kärsi pahemmanlaatuisesta kankkusesta, mutta muutaman ylimääräisen pysähdyksen jälkeen helpotti. Svean mökki oli edelleen paikoillaan jotakuinkin siinä kunnossa, johon sen jätimme. Elämä kaivosyhdyskunnan reunalla sujuu melkeinpä rutiinilla - hiilisatamasta kelkalla kassillinen kivihiiliä, ladattu kivääri eteisen telineeseen ja kamiina kuumaksi. Allekirjoittanut oli (jälleen) vastuussa lämmittämisestä, mutta koska en edelleenkään ole sinut tuon palavan kiven kanssa, taisin hieman innostua ja latasin uunin täyteen nyrkinkokoisia kokkareita. Vaihteeksi hyvälaatuinen kivihiili lämmittikin mökin 40 asteen kieppeille. Mökin jäähtymistä odotellessa teimme lyhyen kävelyretken vuonon jäällä, joka jääkirveellä hakattujen avantojen perusteella oli lähes 30-senttistä.

Seuraavana aamuna sää oli parantunut huomattavasti, joten päätimme suunnata kohti itärannikkoa ja Agardhbuktaa. Suurin osa matkasta taittui avarassa ja tasaisessa Kjellströmdalen-laaksossa noin kuudenkympin keskinopeudella, ja matkalle sattui vain yksi pieni jäätikkö. Agardhbuktassa pidimme tauon jään reunalla ja toivoimme hiljaa mielessämme, että jossain kaukaa näkyisi jääkarhu, mutta loppujen lopuksi mitään ei näkynyt.

Paluumatka takaisin Longyearbyeniin sujui leppoisasti, sillä suurin osa matkasta oli tasaista laaksoa ja saatoimme seurata vanhoja jälkiä. "Kotona" kokoonnuimme demobilisoinnin jälkeen naapuriparakkiin, jossa allekirjoittanut pyöräytti tuoreita korvapuusteja. Seurasimme myös ikkunasta paikallisen taksin ahdinkoa kuskin peruutettua Hiacen ulos tieltä rinteeseen. Traktorilla paku pääsi kuitenkin pinteestä ja jatkamaan matkaa.

Viikon tapahtumista mainittakoot borssi-iltama Anyan johdolla. Sovimme, että tulevalla viikolla pidettäisiin saksalainen päivällinen, jonka yhteydessä koeajettaisiin parakki 11:n vieressä sijaitseva opiskelijoiden rakentama uima-allas. Saa nähdä, mitä siitäkin tulee...

Torstaina tehtiin lyhyt retki Colesbuktan hylättyyn venäläiseen kylään, jossa tarkastimme paikallisen "museomökin". Kyseessä on mökki, jonka toinen huone on vapaasti käytettävissä majoituskäyttöön sänkyineen ja kamiinoineen, ja toisessa huoneessa on ilmeisesti 80-luvulla rakennettu pienimuotoinen näyttely venäläisistä naparetkeilijöistä. Jäimme selailemaan vieraskirjaa, jossa oli merkintöjä lähes 30 vuoden ajalta. Joukosta löytyi jokunen suomalainenkin retkikunta, joista useimmat kiittelivät vuolaasti paikallisten asukkaiden vieraanvaraisuutta. Koskakohan Colesbukta oikeasti hylättiin?

Tänä viikonloppuna päätimme yrittää uudemman kerran nähdä jääkarhuja. Paikallisella metsästysseuralla sekä moottorikelkkakerholla on kummallakin lukuisia mökkejä ympäri Huippuvuoria, ja näitä mökkejä voi jokainen jäsen anoa käyttöönsä. Tavallisesti arpa ratkaisee, kuka mökin saa. Tobias laittoi hakemuksen viiteen tai kuuteen mökkiin, ja saimmekin käyttöömme Dunerbukta-lahdessa sijaitsevan mökin. Lähdimme samalla porukalla kuin viimeksi ja jäätikön ylitettyämme saavuimmekin pienelle rinteeseen rakennetulle mökille. Matkalla näkyi ensimmäinen pilkahdus auringostakin.

Ennen majoittumista ehdotin, että testaisimme Tobiaksen Mauseria, sillä kiväärin ylpeä omistaja ei ollut koskaan itse ampunut sillä, ja varsinkin jääkarhujen kansoittamalla itärannikolla luotettava ase on elinehto. Tähän vaikuttivat myös mökin edustalta löytyneet jääkarhun tassunjäljet. Lumi pöllähti suuren jäälohkareen kyljestä jotakuinkin niillä main, johon saksalainen erämiehemme tähtäsi, joten saatoimme olla huoleti. Sovimme myös, että kävisimme jossain välissä ampumaradalla katsomassa, mihin tuosta 1800-luvun tekeleestä oikein onkaan. Kiväärin lisäksi meillä oli luonnollisesti UNISin valopistooli sekä edelliseltä retkeltä tuttu hätämajakka, jolla voi napinpainalluksella lähettää sijaintitiedoilla varustetun hätäkutsun satelliitin kautta manner-Norjaan. Helikopterin (Airlift AS:n Longyearbyenissä asustava Super Puma) tulo kestää olosuhteista ja sijainnista riippuen 1-2 tuntia hätäkutsun lähettämisen jälkeen.

Ilta sujui leppoisasti syöden, jutustellen ja korttia pelaten. Aamulla mökissä oli lievästi sanottuna hivenen kylmä, mutta onnistuin virittämään kamiinaan tulen makuupussista käsin. Sääennuste oli luvannut itärannikolle jopa 30 astetta pakkasta, mutta loppujen lopuksi lämpötila tuskin putosi yölläkään alle -20 asteen. Yön aikana satoi myös lunta kymmenisen senttiä.

Matka takaisin Longyearbyeniin Agardhbuktan kautta vei meidät Vaeringsdalen-laakson läpi, joka osoittautuikin varsin erilaiseksi kokemukseksi. Kapeassa jokiuomassa törmäsimme melko tuoreeseen lumivyöryyn, mutta päätimme jatkaa, koska laakso oli kyllin leveä. Itse Vaeringsdalen-laaksossa näkyvyyttä ei ollut nimeksikään - kaikkialla oli valkoista - ja kompassinlukuvirheen seurauksena päädyimme jopa tekemään täyden ympyrän ennen kuin löysimme varsinaisen jokiuoman. Pian alas päästyämme rekeä vetänyt Henrik kaatui kelkallaan ajettuaan liian jyrkkään rinteeseen. Kenellekään ei sattunut mitään, mitä nyt norjalaisen itsetunto koki kolauksen, mutta 400-kiloisen kelkan kääntäminen pystyyn rinnettä vasten olikin helpommin sanottu kuin tehty. Lopulta saimme kelkan kuitenkin käännettyä oikein päin ja moottorikin käynnistyi parin yrityksen jälkeen normaalisti. Allekirjoittaneella olisi kyllä ollut hinausköysi, mutta Tobiaksen kelkan vetosilmukka on hajonnut, joten olisimme joutuneet todennäköisesti jättämään oppilaskunnalta vuokratun reen jokilaaksoon ja toivomaan, ettei se hautautuisi lumeen sinä aikana, kun hinaisimme Henrikin Yamahan Longyearbyeniin. Onneksi tähän ei tarvinnut ryhtyä. Loppumatka sujuikin (onneksi) ilman yllätyksiä, ja toinen yli 200 kilometrin kelkkaretki päättyi jälleen korvapuusteihin.

Tämän päivän tapahtumat osoittavat, että nämä meidän huviretkemme eivät aina ole helpoimmasta ja kevyimmästä päästä, ja kaikenlaisiin tilanteisiin tulee varautua. Kokemusta erilaisista tilanteista ei kuitenkaan kerry opiskelija-asuntolassa kököttämällä eikä näitä asioita opi muuten kuin tekemällä. Esimerkiksi lumivyöryjen varalta jokaisella retkelle lähtevällä on vaatteiden sisällä lumivyörylähetin, joka mahdollistaa lumeen hautautuneen henkilön paikallistamisen, ja jokaisessa kelkassa on vakiovarustuksena etsintäkeppi sekä lapio. Luonnollisesti tärkeintä on kuitenkin välttää joutumasta lumivyöryn alle valitsemalla reitti siten, että vaaralliset paikat joko vältetään tai ne ylitetään mahdollisimman nopeasti.

Tulevalle viikonlopulle meillä on jokunen vaihtoehto. Tarkoituksena olisi hakea jompaa kumpaa alle tunnin ajomatkan päässä vuonon rannalla sijaitsevaa saunalla rakennettua mökkiä tai sitten Barentsburgin lähistöllä sijaitsevaa opiskelijamökkiä, josta voisi tehdä päiväretken venäläiseen kaupunkiin. Mikäli emme saa kumpaakaan, voimme aina mennä Colesbuktan "museomökkiin" tai Sveaan. Joka tapauksessa Nybyenistä on päästävä jonnekin, sillä mökkeily kaukana Longyearbyenin valoista on sopivalla porukalla tavattoman hauskaa. Oliko tuo narahdus katolta putoavaa lunta vai kenties seinää raapiva jääkarhu?

Svea

Longyearbyen, -15C, 5 m/s.

Taas on vaiherikas viikko takana. Alkuviikosta oli opintojen osalta hieman hiljaisempaa, joten vietin päivät koululla diplomityön parissa. Enää puuttuu käytännössä yhteenveto. Yritän saada ensimmäisen version pakettiin mahdollisimman pian, jotta pääsen työstämään seuraavaa versiota professorin ja kavereiden korjausehdotusten perusteella.

Tällä viikolla alkoi toinen UNISilla suorittamani kurssi, arktista infrastruktuuria ja ikiroudalle rakentamista käsittelevä AT-205, jota luennoi edelliseltä syksyltä tuttu Jan Otto Larsen. Aihe ei juuri liippaa laivanrakennusta, mutta kurssi on kuitenkin mielenkiintoinen ja antaa perustiedot esimerkiksi satamien rakentamisesta pohjoisten meriteiden varsille.

Kuluneella viikolla järjestettiin myös moottorikelkkakoulutusta UNISin puolelta, ensin parin tunnin teorialuennolla ja sen jälkeen koko päivän kestävällä käytännön koulutuksella, johon sisältyi ajoharjoittelua, reen oikeaoppista pakkaamista sekä perushuoltotoimenpiteitä. Itse olen vastaavan kurssin käynyt jo viime keväänä, joten homma meni lähinnä vanhan kertaamiseksi. Ainoana uutena asiana tuli BearCat eli UNISin "isompi" kelkka, 1300-kuutioinen vetojuhta, jolla vedetään tavallisesti isompia rekiä tai hinataan rikkoutuneita kelkkoja. Valitettavasti on aika epätodennäköistä, että pääsen itse sellaista ajamaan, vaan joutun tyytymään 600-kuutioiseen Lynxiin. Kurssin jälkeen muillakin on herännyt into moottorikelkan ostamiseen. Olisi pitänyt edellisenä viikonloppuna ostaa muutama halpa kelkka, joita oli Todalen-laaksossa tarjolla liuta, ja myydä ne tällä viikolla hyvään hintaan...

Tänä viikonloppuna tein Tobiaksen ja Philipin (saksalaisia) ja Ole Henrikin (norjalainen) kanssa kelkkaretken Svean kaivoskylän laitamilla olevaan opiskelijamökkiin. Koska Tobias on "mökkiryhmässä", saimme UNISilta lainaksi kelkan, reen, satelliittipuhelimen, kiväärin, valopistoolin sekä kaksi "hätälaatikkoa", toisen leirin perustamiseksi ja toisen kelkan korjaamiseksi. Perusteena tälle kaikelle oli kaasupullojen tuominen täytettäväksi. Luonnollisesti kuljin itse omalla kelkallani ja Tobias otti vielä omansa, joten niin sanottu "redundanssiehto" täyttyi - jos yksi kelkka olisi hajonnut, kaikki olisivat päässeet jonkun kyydillä perille.

Olen itse tehnyt saman retken jo aikaisemmin, viime keväänä kenttäkurssin tiimoilta, joten maisemat eivät tarjonneet minulle käytännössä mitään uutta. Reitti vei Todalen- ja Gangdalen-jokilaaksojen läpi Reindaleniin, joka on kuvassa näkyvä useita kilometrejä leveä laakso. Tämän jälkeen kiivettiin Slakbreen-jäätikölle ja laskeuduttiin sen toisella laidalla Svean kaivoksen ohi Van Mijen -vuonoon. Jäätiköllä oli luonnollisesti tasaista ja lunta riittävästi, joten kokeilin hieman kelkkani menohaluja. Teho tuntui olevan tallella varsinkin, kun vaihdoin edellisenä päivänä varsin kuluneen variaattorihihnan uuteen (varahihnaan). Todennäköisesti vaihdatan keväthuollon yhteydessä kokonaan uuden hihnan ja jätän molemmat vanhat hihnat varahihnoiksi. Tämän retken perusteella öljynkulutus on kaksitahtikoneelle normaali ja jäähdytysnestettä ei vuoda mihinkään, eli pysyn edelleen kannassani - ostin hyvän kelkan. Maisemat olivat luonnollisesti upoita ja päivänvaloa alkaa olla jo saman verran kuin Suomessa keskitalvella auringonlaskun jälkeen. Pohdittiin mahdollisuutta käydä ensi viikolla itärannikolla katsomassa jääkarhuja.

Svean opiskelijamökistä oli viikon mittaan kuultu huonoja uutisia - milloin ikkunat olivat rikki, milloin katto romahtanut. Loppujen lopuksi nämä huhupuheet osoittautuivat vääriksi - hiilisataman vieressä, soravuorien keskellä kökötti varsin hyvässä kunnossa ollut, joskin jokseenkin likainen mökki, jossa on pari makuuhuonetta, keittiö ja isompi olohuone sohvineen ja kamiinoineen. Suomalaisena on ole tuttunut heittämään kiviä kamiinaan ja varsinkaan siihen, että mokomat vielä syttyisivät ja lämmittäisivät, mutta loppujen lopuksi mökin lämmittäminen sataman liepeiltä (kaivosyhtiön luvalla) kerätyllä kivihiilellä onnistui, ja vietimme mukavan illan rentoutuen ja syöden. Itse tosin taisin rentoutua vähän liikaakin, sillä nukuin ilmeisesti kuudesta yhteentoista päivällisen yli. No, saipahan kerrankin panna maate lämpimän kamiinan kylkeen ilman sen suurempia häiriötekijöitä. Kuten muuallakin asutuskeskusten ulkopuolella ulkopuolella, myös Svean mökissä täytyy pitää mielessä mahdolliset kutsumattomat vieraat. Kun yöllä menee ulos sulattamaan ikiroutaa revontulien loisteessa, on selässä oltava ladattu metsästyskivääri ja tähtien tuijottamisen lisäksi pitää myös ympäröivää maastoa pitää silmällä. Myös ovi on parempi panna säppiin sisään tultaessa.

Tein perjantaina myös muita hankintoja, muun muassa jerrykannun ja 15 metriä köyttä, jonka molempiin päihin pleissasin silmukat. Hinausköydeksi tuo on jokseenkin pitkä jos sitä verrataan UNISin hätäpakkauksen köyteen, mutta toisaalta sillä on mukavampi kiskoa esimerkiksi sohjoon juuttunutta kelkkaa tai jäihin pudonnutta ihmistä. Lisäksi sillä voi harrastaa muitakin sidontajuttuja, jos joku alkaa käydä hermoille. Tein myös inventaariota omista varusteistani ja totesin, että toisesta isosta kuormaliinastani puuttuu "pidempi pää". No, ehkä keksin jotain tilalle, sillä nuo kiristimet tuntuvat olevan kaikilla kortilla ja minulla on peräti kaksi hyvää. Penkin alta löytyi myös hieman kevyempi kuormaliina ja pari "mustekalaa", eli sain mukavasti varusteita kaupan päälle.

Mitähän muuta... Täällä Nybyenissäkin elämä on varsin eläimellistä - enkä puhu nyt pelkästään meistä opiskelijoista - sillä sekä poroja että napakettuja pyörii jaloissa lähes häiriöksi asti. Eräänäkin päivänä salille kävellessäni poronmokoma köpötteli perässä metrin päässä - liekö repussa rapissut jokin houkuttelevasti? Edellisestä jääkarhusta on kuitenkin jo jokunen vuosi.

Siiri, toinen suomalaisista kanssaopiskelijoistani, avasi pankkitilin tuohon paikalliseen säästöpankkiin (SpareBank 1 Nord-Norge). Itse ajattelin tehdä saman, sillä Visan käyttäminen maksaa sen kaksi prosenttia kauppahinnasta ja vaihtokurssi on aika huono. Jos/kun myyn kelkkani, tuleva (todennäköisesti norjalainen) ostaja voi maksaa rahat suoraan tililleni, jolle voin jättää ne kasvamaan korkoa. Muutenkin nykyisenä maailmanaikana saattaa olla hyvä idea pitää pankkitiliä toisessa valuutassa ja EU:n ulkopuolella. Joka tapauksessa tarvitsen pankkitilin avaamiseksi norjalaisen sosiaaliturvatunnuksen, jonka saaminen kestää noin viikon. Pitänee ensi viikolla ryhtyä hommiin. Myös kelkka pitäisi rekisteröidä nyt, kun sain Andersilta rekisteriotteen kakkososan. Maanantaina, maanantaina...

Keittiörintamalla ei mitään uutta. Tein joutessani viime viikolla juustokakun (valkosuklaa-mustikka), joka maistui varsinkin Ida Helenelle niin hyvin, että sain perjantaina päivällä viestin "anteeksi, mutta syötiin se loppu kakku sun jääkaapista". No, luvan kanssa siellä käytiin. Sovittiin myös, että tällä viikolla voisi kokeilla tehdä jotain tuoreista marjoista tai hedelmistä, sillä kaupassa on "etelän hetelmät"-viikko ja tuoreita hedelmiä saa lähes Suomen hinnoilla!