Kevättä ilmassa

Longyearbyen, +1C

Saapui se kevät lopulta tänne Huippuvuorillekin. Tulevalle viikolle on luvattu tasaisesti paria lämpöastetta. Koska olen lähdössä torstaina tiederisteilylle, joka kestää reilun viikon, kävin varmuuden varalta siirtämässä moottorikelkan parakin edestä "pysäköintialueelle" eli parakki 9:n taakse, kaukolämpöputkien päällä oleville kuormalavoille. Jos lumet poissa ollessani sulavat, on kelkka ainakin siellä, minne sen ajattelin kesäksi jättää.

Viikonloppuna tuli kuitenkin vielä tehtyä retki Davidin kanssa ensin Colesbuktaan, jossa yövyimme Rusanovin mökissä, ja seuraavana päivänä Barentsburgiin. Sää oli mitä mainion, ja olisin mielelläni syönyt aamiaisen ulkona, jos paikalle ei olisi pelmahtanut yhdeksää tsekkiläistä lumikenkävaeltajaa. 

 Teimme illalla - tai no, kello oli lähemmäs yksi aamuyöllä - kävelyretken Colesbuktan ja Grumantin yhdistävälle rautatielle, joka oli varsin kehnonlaisessa kunnossa.

Suurin osa rautatiestä kulki puisen rakennuksen sisällä. 40 vuoden jälkeen se oli... no, melko hyvässä kunnossa.

Rakennuksella on mittaa joitain kilometrejä. Kyllä tässä jäävät Pohojammaan ladot kakkoseksi...

Seuraavana aamuna ajoimme Barentsburgiin. Venäläinen kaivoskaupunki oli jotakuinkin ennallaan, hieman likaisena ja nuhjuisena. Menomatkalla kirkas taivas peittyi vähitellen harmaisiin pilviin ja lunta alkoi hiljaa tuprutella. 

Barentsburg on rakennettu melko jyrkkään rinteeseen, jota ei välttämättä huomaa, jos kävelee vain hotellin ympäristössä. Oikealla oleva rakennus ei ole enää käytössä, mutta sen takana olevassa talossa näytti olevan asukkaita. 

Barentsburgin teollisuusmaisemaa kaivoksen ympäristössä.

 Voimalaitos, joka toisinaan pölläyttelee sysimustia pilviä.

"Ohops"

David ja hullu neuvostoliittolainen traktori.

Paluumatkalla sää kuitenkin parani, ja Colesbuktassa paistoi jälleen aurinko. Jätimme reen voimalaitoksen kupeeseen polttoaineen säästämiseksi. Voimalaitos muuten vaikuttaa suhteettoman suurelta kylään verrattuna, mutta ehkä sähköä riitti myös läheiselle Grumantin kaivokselle.

Huomenna olisi tarkoitus siis lähteä risteilylle tutkimusalus Lancella. Homma ei mennyt osaltani ihan nappiin. Kuultuani, että professori Jukka Tuhkuri olisi tulossa tutkimaan jäävalleja, tiedustelin professori Marchenkolta, josko voisin siirtyä palkkikoeryhmästä valliryhmään. Venäläinen professori nyökytteli tavalliseen tapaansa päätään. Samanaikaisesti eräs toinen opiskelija oli siirtymässä palkkiryhmään, koska aihe sivusi hänen lopputyötään, ja kurssin käytännön järjestelyistä vastaava henkilö päätti vaihtaa meidät päittään koska olin lähdössä palkkiryhmästä. Hauskinta tässä on se, etten todellakaan halunnut pois ulokepalkkeja sahaamasta, vaan mieleni teki siirtyä ryhmään, jonka aihe oli lähellä diplomityötäni ja muutenkin melko oleellinen ammattini kannalta. Päädyin siis tutkimaan jotain, joka ei liity juuri millään tavalla mihinkään, mitä olen tehnyt tai tulen jatkossa tekemään. Jos olisin tiennyt tämänkin etukäteen, en olisi edes kysynyt mahdollisuutta vaihtaa ryhmää, sillä ulokepalkit ovat loppupeleissä ihan hauskoja epeleitä. No, ehkä pitäisi ajatella positiivisemmin. Ohessa vielä kuva Lancesta ankkurissa Longyearbyenin edustalla.

Tänään voisi paistella pizzaa kavereiden kanssa.

Viimeinen yö Huippuvuorilla

Longyearbyen, -11C

Onpa edellisestä kirjoituksesta vierähtänyt tovi. No, eipä tässä ihmeempiä ole tapahtunut - koulutöitä on ehtinyt kasaantua sen verran, että olen viettänyt suurimman osan ajasta koululla raportteja kirjoitellen.

Aloitetaan hyvillä uutisilla. Käytin kelkkaa Henningsenillä, joka on Polariksen valtuutettu jälleenmyyjä ja huoltaja täällä Longyearbyenissä, ja sain sen takaisin reilun viikon odottelun jälkeen. Hintaa korjauksille kertyi 800 kruunua eli reilu 100 euroa, josta työn osuus oli noin puolet. Suolaiseltahan tuo tuntui varsinkin kun vastaava varaosa maksaa uutena Suomessa parikymppiä ja omani on käytetty, mutta eipä täällä pohjoisessa ole valinnanvaraa. Loppujen lopuksi kuitenkin kohtuullinen hinta.

Pari viikkoa takaperin käytiin porukalla ampumaradalla harjoittelemassa. Kaliiberin .30-06 täysvaippaluodit maksoivat 180 kruunua per 20 paukkua, joten köyhät opiskelijat - Tobias, Kjersti, Linn, Anya ja Ole Henrik - tyytyivät yhteen laatikolliseen. Minä ostin kaksi. Ampumaradalla harjoittelu on oikein tehtynä turvallista, hauskaa ja varsinkin vähemmän ampuneiden kohdalla äärimmäisen hyödyllistä, koska UNIS:n koulutus antaa vain välttämättömimmät perustiedot ja -taidot. Oma tarkkuuteni tuntui olevan edelleen kohdallaan, joskin loppua kohden olkapäätä alkoi kivistää.

Vasemmalta oikealle UNIS:n Ruger M77 Mark II, Linnin oma metsästyskivääri ja Tobiaksen oma Mauser

Anya ampuu ja Tobias tähystää osumia. Tyhjä viinilaatikko otettiin mukaan maalitauluksi siltä varalta, ettei ampumaradalta olisi löytynyt tauluja. Lopulta sitä ei kuitenkaan tarvittu.

Linn kohdistamassa omaa kivääriään

Toissaviikolla käytiin myös hieman kaivelemassa kuoppia lumeen. Tarkoituksena oli selvittää eri lumikerrosten ominaisuuksia ja sen perusteella määrittää mahdollinen lumivyöryvaara Sukkertoppen-vuoren rinteillä.

Ennen kenttätöitä professori Jan Otto Larsen ohjeisti meitä kaivamaan kuopan 1.5 metrin syvyyteen asti. Meidän ryhmältämme tämä pääsi unohtumaan, ja kaivoimme kiukulla maahan asti, 2.37 metrin syvyyteen.

 

Björn ja allekirjoittanut valmiissa kuopassa.

 

 Kuvakaappauksia videosta, jotka otin ns. rutschblock-testistä. Koska meillä ei ollut suksia, päädyimme hyppyyttämään ryhmän jäseniä 1, 2 ja 3 lumikuution päälle kunnes se sortui. Video löytyy täältä.

Viime viikonloppuna teimme eeppisen pelastusretken Pyramideniin. Tarkoituksena oli siis tuoda Tobiaksen kelkka takaisin Longyearbyeniin. Mukaan lähti allekirjoittaneen lisäksi Henrik, Tobias, Kjersti ja naapuriparakissa asuva norjalainen Kathrine, jolla on erinomaisen hieno turboahtimella varustettu Arctic Cat T660. Tarkoituksena oli yöpyä jälleen Ebbahytta-mökissä.

Menomatka tuttua reittiä pitkin sujui ilman sen suurempaa dramatiikkaa, mitä nyt välillä jouduttiin hieman auttelemaan toinen toisiamme pehmeässä lumessa ja kerran pysähdyttiin ihmettelemään jääkarhun jälkiä. Ajoin itse edeltä mökille Tobiaksen kanssa muiden jäädessä Adolfbuktan jäälle jäähdyttelemään kelkkojaan, jotka tuppasivat ylikuumenemaan lumettomalla jääkannella. Löysimme Tobiaksen kelkan jotakuinkin sieltä, minne sen pari viikkoa takaperin jätimme, mutta poissaollessamme nelijalkaiset valkoiset ystävämme olivat käyneet haistelemassa ja maistelemassa nahkaista penkkiä. Jääkarhu oli siis repinyt puolet penkistä ja levittänyt pehmusteet ympäri maisemaa. Kaiken lisäksi Ebbahytassa asusteli saksalainen hiihtäjä.

Sillä välin kun minä osoitin sormella hajonnutta kelkkaa ja nauroin, jäälle jätetyt kuumakallet kohtasivat metsästys- ja kalastusseuran jäsenen, joka antoi heille avaimen vähän matkan päässä sijaitsevaan Skottehyttaan. Saimme siis käyttää parempaa mökkiä ilmaiseksi. Hinasin lopulta Tobiaksen kelkan Skottehytan edustalle, ja jo tällä noin kilometrin matkalla telamatosta irtosi paloja. Piti siis keksiä jokin keino saada kelkka hinattua Longyearbyeniin siten, ettei telamatto pyörisi.

Surullisenkuuluisa Arctic Cat oli päätyä jääkarhun ruoaksi. Keräsimme irtonaiset pehmusteet ja toimme ne mukanamme Longyearbyeniin. Tässä kuvassa kelkka on jo kuljetuskunnossa, reestä irroitetun suksen päällä.

Teimme lauantaina tutustumisretken Pyramideniin, keskittyen lähinnä niihin rakennuksiin, joissa emme olleet vielä vierailleet. Päädyin kävelemään Henrikin kanssa lämpöputkien päällä kulkevaa puista kävelysiltaa pitkin satamasta aina keskustaan asti.

Henrik, taustalla Nordenskiöldbreen

Oma kesämökki tuntuu kyllä luksukselta Huippuvuorten mökkien jälkeen. Toisaalta, nämä ajavat asiansa.

Seuraavana päivänä olikin vuorossa kotimatka. Yritimme saada Tobiaksen hajonneen kelkan molempien rekien päälle, mutta ei siitä mitään tullut. Lopulta päädyimme irroittamaan suksen toisesta reestä ja sitomaan sen telamaton alle. Hinaus sujui pääsääntöisesti hyvin ja tasaisella maalla sekä jäällä pystyimme jopa ylläpitämään kohtuullista nopeutta. Ongelmia aiheutui vain Bolterbreen-jäätikön edustalla olevalla moreenialueella, jonka kapeilla kelkkaurilla jouduimme vetämään ja työntämään kelkkaa käsin. Kaiken kaikkiaan ylös pääseminen kesti reilun tunnin siinä missä tavallisesti kelkalla ajaa Gipsdalenista jäätikön juurelle parissa minuutissa.

 

Urheat pelastajat tauolla jäätikön juurella. Kuvan ulkopuolella on noin parin-kolmenkymmenen hiihtäjän leiri. Toivottavasti eivät heränneet, sillä kello oli kymmenen illalla.

 Pisin ylämäki jouduttiin hinaamaan kahdella kelkalla. Pitää näemmä käydä ostamassa uusi polttimo lähivaloihin.

Henrik ehti jo valitella, että retkemme ovat muuttuneet progressiivisesti raskaammiksi. Täytyy kyllä sanoa, että toivon täydestä sydämestäni, ettei minun tarvitse koskaan enää hakea kenenkään kelkkaa yli sadan kilometrin päästä tiettömien taipaleiden takaa.

Tänään olisi tarkoitus lähteä Davidin kanssa Colesbuktaan ja yöpyä Rusanovin mökissä. Seuraavana päivänä tehdään pikavisiitti Barentsburgiin. Ensi viikolla onkin vuorossa kymmenen päivän tiederisteily Norjan polaari-instituutin tutkimusalus Lancella. Oma ryhmäni tutkii jäävalleja yhdessä Aalto-yliopiston professori Jukka Tuhkurin kanssa.

Otsikko muuten viittaa siihen, että tästä päivästä lähtien aurinko paistaa yötä päivää.

Mainittakoot vielä, että tilanne jääkarhujen ja ihmisten välillä on tällä hetkellä 2-0 ihmisten hyväksi. Etelässä nimittäin ammuttiin eilen jääkarhu, joka tuli liian lähelle jäällä hiihtänyttä ryhmää.